Joskus sitä toivoisi, että muisti vain pysyisi katki. Jossakin tavoittamattomissa. Jotenkin niin, että muiden sanoihin olisi vain pakko luottaa. Mutta jopa yksi välähdys pystyy kumoamaan ihan kaiken.

On hankalampaa elää kalvavassa ymmärtämättömyydessä kuin yhdessä totuudessa. Tarinoita on muutama ja niiden lisäksi se ihan oma. Mulle riitti yksi muistikuva. Ja se muistikuva vain ja ainoastaan ahdistaa. Joistakin asioista tulee aika arvoton olo.

Ja se olo on kuin kiertopalkinnolla. Ainoa erotus on se, että sitä kiertopalkintoa ei ole edes olemassa.

Tiedättekö kun kaikki on aivan yhtäkkiä ihan vinksallaan (niin kuin kuvakulma aina silloin tällöin). Eikä itse edes oikeastaan tiedä miksi. Tai miten. Tai mitä yhtäkkiä tapahtui?

Tunnetteko joskus (usein) että nyt täytyy muuttaa jotain? (Joo. Koko elämä.)

Koko elämän muutoshan olisi tosiaan se paras asia.
Olen kuitenkin elänyt jo yli kuukauden (kai? en tiedä) samoilla hiuksilla ja nyt voisi olla aika taas pilata kaikki.
En ole ikuisuuksiin ollut näin tyytyväinen.
Ja silloin on paras hetki antaa jälleen kerran uuden katastrofin iskeä.

Palaillaan.

Ei muuta.