• lookbook,  my style

    Mitä jos tulisit vain takaisin?

    Mulla ei ole mitään kevään tuloa vastaan, mutta haluaisin silti nämä lumet takaisin. Ihan oikeasti talvi, voitko vain tulla takaisin?

    Mä olen kironnut tämän asian varmasti tuhansia (todellisuudessa miljoonia) kertoja, mutta kuka oikeasti tykkää asua Helsingissä? Tai missään meren rannalla? Tai Vantaalla? Siellä ei ole leutoa hetkeä nähty. Eikö ketään suoraan sanoen vituta se ainainen tuuli? Ja kun se tuuli ei ole mikään kevyt vaan lähempänä myrskyn piirteitä. Herään joka päivä hyvällä mielellä, mutta kun astun ulos kotiovesta niin silmät vuotavat kuin pahimmassa kaatosateessa ja eteen päin ei voi katsoa. Silloin vihaan tätä paikkaa. Lähes joka päivä.

    Haaveissani olenkin jo muuttanut muualle. Koen kuitenkin sen sellaiseksi aikuisuuden merkiksi (joka ei näytä ikinä saapuvan). Luulen, että tulen seuraamaan omien vanhempieni näyttämää tietä. Tiedättehän. Sitten kun on perhe ja vakaa elämä niin pakataan peräkärry täyteen tavaraa ja vain lähdetään? Niin aion tehdä. Haluan lähemmäs järviä ja rauhaa. Vanhaan omaan puutaloon valittamaan kylmästä. Sitä teen tälläkin hetkellä sellaisessa asuessani. Kylmä täällä on aina.

    Mutta niin, se talvi. Silloin kun on tarpeeksi pakkasta, ei ole kylmä. Eikä edes tuule. Silloin on vain raikasta ja ihanaa. Hiekka ei lennä suoraan silmiin ja ulkona tekisi mieli jopa kävellä. Muutakin kuin töihin tai kauppaan.

    Luulen, että olen aika poikkeava tässä asiassa. Kaikki haluavat aina kevään ja kesän. Mä en halua muuta kuin talven ja syksyn. Ilman sitä tuulta.

    Monet kiroavat talven, mä kiroan joka vuosi kesän. Mieluummin hieman kylmä kuin liian kuuma. Kylmää vasten voi suojautua, kuumassa taas ei saa riisuttua tarpeeksi. Nahkaa kun ei voi tosta noin vain repiä.

    Ihanaa pääsiäistä ♥

     

    Ps. Lupaan kuitenkin itselleni, että nautin tänä vuonna siitä kesästäkin! Ja ihan kunnolla.

  • italy,  my life,  rome,  travelling

    Rome was a poem pressed into service as a city

    Kävin elokuussa Roomassa. Se oli toinen kerta siellä. Ensimmäinen kerta oli vuosia sitten lukion päätösmatkalla. Muistan vain ahdistuksen liian isoa rakennusta kohtaan,
    kauhean krapulan joka aamu ja sen kuumuuden. Ja katukauppiaat, joita en tällä kertaa nähnyt missään.

    Oli siis jo aikakin käydä tutkimassa paikkaa vähän uudelleen. Tällä kertaa en myöskään ollut reissussa yksin,
    joka oli oikeastaan oikein kivaa vaihtelua. ♥
    Kun joka paikassa lukee, että kannattaa välttää matkustamista heinä-elokuussa, sitä kannattaa ihan oikeasti uskoa. En ole eläissäni kokenut samanlaista kuumuutta.
    Ihan kuin siihen perinteiseen mökkisaunaan olisi astunut joka kerta kun ulko-oven avasi. Ja silloin kun tuuli, oli se tuuli aivan polttavan kuumaa. Mutta toisaalta, puhalsihan se helvetti ilmeisesti ihan Saharasta asti.
    Suurin osa suihkulähteistä oli näivettyneitä ja koko kaupunki aivan kuiva.
    Oli se silti kiva. Rooma on aina Rooma ja sinne pitäisi ehdottomasti jokaisen joskus mennä.

    -Rooma elokuu 2017

    Ja sitten kun menette, älkää menkö kesällä. Menkää talvella. Vaikka kuumuudesta pitäisikin, ei se ole kaupungissa lomaillessa niin kauhean kivaa.
    Ja hei, en muista puiston nimeä, mutta siellä oli kilpikonnia lammessa! Ihan pikkuisia. Niin suloisia.
  • beauty,  editorial,  lookbook,  my life,  my style

    Where is my husband? Not in the fridge I hope

    Viime viikonloppuna mun eteen käveli äiti tyttärensä kanssa. Tyttö oli omien veikkauksieni mukaan ehkä sen 7-vuotta. Mietin hetken hämilläni, että mitä he oikein kuiskivat siinä, kunnes tyttö alkoi puhumaan mulle hollantia. Katsoen vähän ujosi suoraan silmiin. Valitettavasti en ymmärtänyt sanaakaan lapsen puheista, joten äiti käänsi tyttärensä sanat; “she just wanted to tell you that you are very beautiful.”

    Meinasin alkaa itkemään.

    Mutta vain ja ainoastaan ilosta sekä siitä hämmennyksen määrästä. Kiitin hymyillen ja kerroin että hän on myöskin kaunis. Loppumatka vilkuiltiin toisiamme kunnes oma pysäkkini koitti ja jouduin poistumaan kylmään ilmaan.

    Se piristi koko loppupäivän. Ja vielä seuraavankin. Itseasiassa sen ajatteleminen piristää edelleen. Saatan hymyillä jopa tälläkin hetkellä. Varsinkin kun tyttö oli selkeästi vähän ujo, mutta koki kuitenkin tärkeäksi itselleen tulla kertomaan sen, mitä halusi.

    Lapset, te olette ihania.

    Olette aina olleet.

    Seuraava kysymys onkin sitten se, että missä mun oma lapseni on? No lattialla se vissiin makaa tällä hetkellä pitkien (oikeasti kyllä aika lyhyiden) korviensa kanssa. Pupusta tuli mun lapsi, koska omaa en ole vielä kerennyt synnyttämään. Ihanaa aluillaan olevaa viikkoa kaikki äidit ja vauvat ja pitkäkorvaiset! Itseasiassa ihanaa viikkoa ihan jokaiselle muullekkin. Pus ja hei.

  • editorial,  lookbook,  my life,  my style,  peilikuvia

    YOU FUCKING LOVE IT

    Oli helpottava olla piilossa.
    Piilossa anteeksiannolta.

    Sanalta, jota käytetään kuiskaten.
    Teolta, joka tehdään tarkoittaen.

    Anteeksianto on syntisten apu ja pelastus. Pelastus, jota ihmiset, joissa virtaa kylmän punainen kuolematon totuuden ja puhtauden veri, eivät tarvitse. Se tarkoittaa alkua, uutta vaihetta elämässä, niin, anteeksianto, helvetin pyhä tapahtuma.

    Veri valui vuolaana alas kielekettä. Se leikitteli vaalealla iholla tehden pieniä polkuja, satutti ohutta pintaa, ja kuivui. Se tahtoi olla kuin sateen aiheuttama hetkellinen virtaus kapealla hiekkatiellä. Kuivua kun aurinko jälleen nousisi, kuivua sen aiheuttamasta lämmöstä. Se ei kuitenkaan voinut. Iho, jolla veri virtasi oli kylmempi kuin talvi, jäisempi kuin luistinrata, elämätön, kuolematon, tyhjää täynnä. Punainen vesi itki hiljaa, itki kunnes kuolema koitti ja se pyyhkäistiin märällä paperilla unohduksiin.

    Hiukset peittivät puolet pojan kasvoista, pojan, jonka sormesta pulppusi ohutta verta valppaina kyynelvirtoina. Poika katseli veren leikkiä hymynkare huulillaan, ja kasteli taskustaan kaivamansa nenäliinan vesilätäkössä. Hän heilautti vettä tihkuvaa paperia sormensa päällä, ja veri katosi.

    ”Tom, mitä sinä teet?”
    ”Yritän keksiä loputtoman elämän.”

    Tomin päässä jyskytti hiljaa, ja hän taisteli ajatuksiaan vastaan. Hän ei hyväksynyt elämäänsä, eikä sitä, miten se oli saanut alkunsa. Tom päätti aloittaa alusta. Aloittaa, ja syntyä uudelleen. Hän tahtoi saavuttaa jotain, mitä kukaan muu ei ollut koskaan saavuttanut. Jotain, mitä ihmiset pelkäisivät, jotain, mikä saisi kostonhymyn vääntymään pojan täydellisille huulille. Hän halusi kostaa isälleen, ja koko maailmalle kurjan olonsa. Poika tahtoi kostaa, ja tiesi, ettei kostoon liittyisi yhtäkään anteeksipyyntöä, ei yhtään vihaa peittävää tunnetta, eikä missään nimessä armoa. Tom haroi mustia kiiltäviä hiuksiaan, ja oli vihdoin tyytyväinen päänsä sisässä tapahtuvaan maratonjuoksuun. Hän käänsi selkänsä kirkkaana loistavalle vesilätäkölle, maahan tippuneille veripisaroille ja koko maailmalle.

    Se oli alku.
    Suloista.

  • lookbook,  my style

    Passion will undo the best of us and lead only to tragedy

    Tämä viikko alkoi juuri niin huonosti kuin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä ajattelinkin sen alkavan. Pyörin sängyssä saamatta unta ja mietin, että miksi aina. Aina aamuvuoroissa. Mun silmiä ei ole vain luotu pysymään hereillä liian varhain aamulla alkavan työpäivän jälkeen. En ymmärrä miten kukaan jaksaa. Olen ihan loppu jo tähän viikkoon.

    Onneksi nämäkin pari päivää voi pian taas hyvästellä. Aion kasvattaa siivet selkääni ja vaihtaa maisemaa. Vaikka en niitä siipiä ilman mielikuvitusta omaan kehooni edes saisi. Jossakin mielen kuvitteellisemmissa lokeroissa olen kuitenkin kasvattanut itselleni sulat – ja lentänyt kauas pois. Minun omat siipeni, vaikka lennättekin ilmassa ilman minun henkäyksiäni.

    Heräsin juuri päikkäreiltä ja silmät huutaa ihan rehellisesti vain puhdasta kuolemaa. Niin kuin koko tämä elimistökin. Toivottavasti muiden viikko on alkanut paljon sulavammin.