Viime viikonloppuna mun eteen käveli äiti tyttärensä kanssa. Tyttö oli omien veikkauksieni mukaan ehkä sen 7-vuotta. Mietin hetken hämilläni, että mitä he oikein kuiskivat siinä, kunnes tyttö alkoi puhumaan mulle hollantia. Katsoen vähän ujosi suoraan silmiin. Valitettavasti en ymmärtänyt sanaakaan lapsen puheista, joten äiti käänsi tyttärensä sanat; “she just wanted to tell you that you are very beautiful.”
Meinasin alkaa itkemään.
Mutta vain ja ainoastaan ilosta sekä siitä hämmennyksen määrästä. Kiitin hymyillen ja kerroin että hän on myöskin kaunis. Loppumatka vilkuiltiin toisiamme kunnes oma pysäkkini koitti ja jouduin poistumaan kylmään ilmaan.
Se piristi koko loppupäivän. Ja vielä seuraavankin. Itseasiassa sen ajatteleminen piristää edelleen. Saatan hymyillä jopa tälläkin hetkellä. Varsinkin kun tyttö oli selkeästi vähän ujo, mutta koki kuitenkin tärkeäksi itselleen tulla kertomaan sen, mitä halusi.
Lapset, te olette ihania.
Olette aina olleet.
Seuraava kysymys onkin sitten se, että missä mun oma lapseni on? No lattialla se vissiin makaa tällä hetkellä pitkien (oikeasti kyllä aika lyhyiden) korviensa kanssa. Pupusta tuli mun lapsi, koska omaa en ole vielä kerennyt synnyttämään. Ihanaa aluillaan olevaa viikkoa kaikki äidit ja vauvat ja pitkäkorvaiset! Itseasiassa ihanaa viikkoa ihan jokaiselle muullekkin. Pus ja hei.
