Tämä oli reissu, jolla kaikki meni pieleen. En olisi varmaan koskaan edes eksynyt kyseiseen kaupunkiin, ellen olisi Yorkin reissua suunnitellessani katsonut karttaa. Kartan tutkiminen kuitenkin on yksi parhaimpia asioita reissua suunnitellessa. Tai ei suunnitellessa. Yleensä vain lähden ilman tietoakaan edes siitä, mistä olen yöpaikkani varannut. Kaikki selviää kuitenkin aikanaan ja aina löytää lopulta perille.
Mutta entä sitten se Llandudno? Niin. En koskaan ajatellut kiinnostuvani koko Walesista. En olisi varmaan kiinnostunutkaan ellen olisi pienentänyt karttaa ja mielenkiinnosta syöttänyt googlen hakuun “Snowdownia national park”. Sen jälkeen varmaan haukoin henkeäni ihastuksesta ja se sata muuta kliseetä tähän väliin. Sinne oli päästävä. Ainoa vaan että en päässyt.
Kävin viime kesänä Seven sisters cliffseillä. Se paikka oli maaginen. Ainoa vaan, että sekin meni pieleen, ja aion ehdottomasti lähi vuosina (tai kuukausina) käydä siellä uudestaan. Olin ollut Brightonissa yötä koska sieltä oli vähän lyhyempi matka sinne kuin Lontoosta. Ja mulla oli matkalaukku mukana. Niillä nummilla. Niillä jäätävän kokoisilla nummilla ja pienillä hiekkapoluilla. Silloin oli iskenyt vielä jokin saatanallinen helleaalto. En ole pitkiin aikoihin palanut, mutta siellä paloin. Paloin myöskin loppuun.
Voin kertoa ettei perinteisen matkalaukun raahaaminen ole kyseisissä maisemissa mikään helppo homma. Se on yhtä helvettiä. Ja koska mun muisti on hyvin rajallinen, unohdin matkalaukkuni olemassaolon varatessani huonetta Llandudnosta.
Ihan vaan muistutuksena kaikille; sä et saa kyseisessä maassa matkalukkua säilytykseen yhtään mihinkään. Paitsi tietysti isommissa kaupungeissa. Näissä pienemmissä se on turha toivo. Ja niin mulla oli taas se matkalaukku riesana. Päätin kuitenkin lähteä sinne Llandudnoon, vaikka en päässytkään näkemään yhtään sitä, mitä oikeasti halusin.
Mun matkustamista rajoittaa toki myös se, että olen riippuvainen bussien aikatauluista, ja ainoa kulkuväline niiden lisäksi on ne omat jalat. Ilman ajokorttia näiden luontokohteiden saavuttaminen on hyvin hankalaa, ja sen olen päässyt toteamaan itselleni jo aivan liian monta kertaa. Veronasta en päässyt Gardajärvelle ja Llandudnosta Snowdowniaan lähteminen olikin ihan mahdoton yhtälö. Seven sistersin cliffsien suhteen voin olla itsestäni puolestaan ylpeä. En halunnut luovuttaa vaan päätin hyväksyä elämääni yhden aivan helvetillisen päivän. Se toimi. Ehkä sinä päivänä kun lähden kokeilemaan onneani sinne uudestaan, saan korvattua muistoistani tuon kamalan (mutta samalla niin hienon) kesäkuisen kuumuuden.
Mutta hei. Mä näin vuohen! Aluksi näin niitä kiipeilemässä jossakin tosi korkealla ja sitten sellainen olikin mun naaman edessä. Tai naaman sivulla, miten se nyt tulkitaankaan. Siellä se oli sateen suojassa jotenkin yksinäisen, ehkä jopa orvon näköisenä. Toivon että hän löysi kaverit ja pääsi jatkamaan elämäänsä hymyillen Walesin sateissa. Ihana vuohi.
Ja lampaat. Niistä voidaan puhua sitten ensi kerralla.
♥
