• lookbook,  my style

    “All sad people like poetry. Happy people like songs.”

    Meneekö se niin? Olenko vain surumielinen kun olen aina pitänyt enemmän runoista? Puuttuuko ihmiseltä tietynlainen “onnellisuus” jos ei sävähdä lauluista? Tai sävähdän kyllä. Mutta nekin laulut ovat aina surullisia ja posket tulvivat kyynelten virroista.

    Olen aina rakastanut kaikkea haikeaa ja kuoleman koskettamaa. Sellaiset tekstit saavat ihmismielen inspiraation tulvaan. Musiikkia mä en koskaan kuuntele. Paitsi silloin tällöin jotain vanhoja suomalaisia lauluja, joiden sanoitukset ovat koskettavia ja yksinkertaisesti vain äärettömän surullisia. Kuuntelen sanoja muutenkin vain hitaissa kappaleissa (enkä niissäkään edes aina), kaikissa muissa ne menevät täysin ohi. Olenkin juuri niitä ihmisiä joilla ei ole mitään käsitystä siitä, mistä joissakin lauluissa lauletaan. Musta tuntuu, että mun keskittyminen ei ole ikinä riittänyt vain kuuntelemiseen.

    Siitä johtuu ehkä se, että olen aina ollut enemmän lukija. Elän jatkuvassa hiljaisuudessa. Ja rakastan sitä hiljaisuutta.

    Rakastan myös käydä keikoilla. Mutta se ei tarkoita yhtään sitä, että omistaisin edes jokaisen taskuun kuuluvia kuulokkeita. Koska en omista. Enkä tekisi niillä yhtään mitään. Kotona musiikin kuuntelu on vain yksi häiriötekijä – ulkona ihmisten seassa kaukana siitä.

    Mutta entäs sitten ne runot? Ja lyhyet tarinat? Kokonaiset kirjat? Taidan elää hiljaisesta taiteesta.