Hei syyskuu. Ajattelin kirjoittaa sinusta vähän. Ajattelin, että lukisin kirjeeni ääneen ja puhaltaisin taivaisiin.
Mutta nyt alkaa olemaan valitettavasti jo vähän kiire. Miksi aina on? Voitaisiinko me yrittää kävellä tämä kuukausi levollisesti läpi? Voidaanko me nousta ilman minkäänlaista savua ja sen kiehkuroita, jotka kohoavat usvaisesti kohti pilvien seassa juoksevia järviä. Loppuukohan se usva edes koskaan?
Tykkään siitä, että ympäröivä elämä on viilentynyt ja ilmassa tuoksuu vieno sade. Pidän siitä, ettei se vesisade juokse pitkin kasvoja valtoimenaan. Ja rakastan sitä, kuinka se pienikin elämänvire nousee jostakin sumuisen seinämän takaa. Yritän nostaa ne tikapuut maasta kohti tulevaa. Kohti sitä, minne ne eivät lohduttomana maassa maatessaan pystyisi. Ja vaikka kävelisin paljain jaloin soraisia teitä, terävien kivien iskiessä jalkapohjiin, en antaisi mieleni enää välittää siitä. Yritän puhaltaa sen olemaan tässä ja nyt.
Valloittavia syyskuun päiviä, nämäkin.
