Söin juuri ensimmäisen omenani tänä syksynä. Tiedättehän, sellaisen ihan suomalaisen puusta pudonneen omenan. Kitalaki hajosi mutta oli se sen arvoista. Kaikki muut omenat joita kaupoista saa vuoden ympäri maistuu vain keinotekoisilta. Ja aika mauttomilta. Kyllä Suomi osaa kasvattaa omenansa, ja siitä tunnistaa syksyn. Niiden huumaavasta tuoksusta ja vuoden ainoasta omenapiiraasta jonka niistä saa loihdittua. Sitä en ole vielä saanut aikaiseksi, mutta uskoisin että piirasvuokani kokee pian ensimmäisen makean tuulahduksensa.
Suolaisia piirakoita teen jatkuvasti, mutta makeisiin tarvitsisin jonkun toisen syömään ne. Harmittaa vähän kun mun intohimo leipomiseen on kärsinyt vain siksi, että ei ole ketään kenelle tyrkätä kaikki teoksensa. En valitettavasti itse pidä kovinkaan paljoa makeasta, ja hyvinkin paljon mahdollisesti tuo tänään syömäni omena jääkin vuoden viimeiseksi.
Haluaisin kuitenkin tulevaisuudessa omistaa parin kerroksen verran puutaloa. Sellaista historian havinaa omaavaa ja jo kauan asuttua. Sellainen talo, jonka pihalla ovat jo vuosikymmeniä kukkineet omenapuut. Niin, ettei itse tarvitsee kasvattaa niitä tyhjästä. Sen tyhjästä kasvamisen virkaa toimittaa sitten joskus se oma lapsi.
Ihanaa torstaita ja viikonlopun alkua!