Vietin rauhallisen viikonlopun. Heti perjantain jälkeen. Perjantaina kävin yksin keikalla, ja voin rehellisesti sanoa sen olleen yksi parhaimmista ideoista vähään aikaan. Saan harvemmin ketään seuraksi, jos kiinnostavia tapahtumia on tarjolla, mutta ei se paha ollut näin yksinkään. Itseasiassa, ketä sinne edes tarvitsee? Keikoilla käyminen on sama kuin elokuvissa, et sä siellä puhu ihmisten kanssa. Korkeintaan supiset pari lausetta toisen korvaan koko aikana, ja nekin supinat voisi jättää huomioimatta.
Kaikenlisäksi koin saavani parhaimman mahdollisen irti siitä, kun seurana oli vain minä itse ja musiikki. Eipähän tarvitse enää murehtia mahdollisesta seurasta. Ja tämän jälkeen sanoisin, että yksikään edes vähän mielenkiintoa herättävä bändi ei jää enää minulta väliin. Joten kiitos perjantai.
Lauantai oli väsynyt ja ankea, mutta sunnuntaina olin onnellinen yöpukuni kanssa. Aloitin aamupalaa syödessäni lukemaan Harry Potteria ja viisasten kiveä. En oikeasti muista, että koska olisin viimeksi lukenut niitä ihan ensimmäisiä kirjoja. Sieluni ja sydämeni on aina janonnut vähän synkempää materiaalia, ja ehkä juuri siksi tämä tuntuu nyt aivan erityisen hyvältä. En itseasiassa edes tiedä, että miksi on aina ollut pakko lukea niitä ihan viimeisimpiä kirjoja uudestaan ja uudestaan ja aivan loputtomasti. Olen nimittäin jo nyt ahdistunut kyynelkanavoideni kanssa niiden pariin siirtymisestä.
Itkin nimittäin jo pelkästään siinä, kun oppilaita lajiteltiin tupiinsa. Arvatkaapa mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun jonkun elämä päättyy? Jep. Hyvää maanantaita.
