…ovat olleet täynnä uupumusta. Uupumusta töistä, elämästä, lomasta. Uupumuksia ajatuksista, tekemättömistä asioista ja hiljaisuudesta. Väsynyttä vaeltamista mielikuvituksen uumenissa. Mielikuvituksen, jota on yrittänyt saada kiinni ja kahlita, jotta se vihdoinkin pysyisi jäädäkseen. En tiedä loppuuko tämä turha haahuilu koskaan, mutta ainakaan en enää voi valittaa yhdestä asiasta. Nimittäin lomasta. En tiedä olenko sen puutteesta ikinä sen kummemmin negatiivisesti puhunutkaan, mutta sen tarpeessa varmasti jokainen on aika ajoin elämänsä varrella.
Olen ollut nyt vähän yli viikon lomalla. En oikein tiedä, että mitä mieltä olisin tästä. Viime viikon tiistaina mietin ettei tässä ole mitään järkeä ja miksi en ole töissä? Pidin kotona olemista täysin turhana. Hukkaan heitettynä aikana. Voi olla että todellisuudessa teki ihan hyvää vain olla neljän seinän sisällä ilman pakollista poistumista, mutta sitten toisaalta.. täysin hyödytöntä aikaa koko viikko. Ehkä huomaan sen siinä vaiheessa kun nämä kaksi viikkoa ovat ohi, että se olikin itseasiassa ihan jees. Ja ehkä ensi vuonna en valitse enää yhtäkään kotona oloa pakottavaa lomaviikkoa (todennäköisesti juuri näin).
Viime lauantaina saavuin onneksi tänne pohjanmaalle viettämään viimeistä viikkoani. Meinasin sanoa että viimeistä viikkoani elossa, mutta jos ihan tarkkoja olllaan, tulen olemaan kuollut tasan niin kauan että tämä loppuu. Ylihuomenna pääsen kuitenkin ensimmäistä kertaa tänä vuonna mökille, joten ainakin yksi asia tässä lomassa on hymyn arvoinen.
Ja hei. Kävin mä tänään pyöräilemässä. Ainakin kolme kilometriä.
Eilen luontopolulla ja huomisesta en tiedä. Haavekuvissani luen kirjaa nurmikolla punkkien seassa ja nautin auringosta. Todellisuudessa istun sisällä viileässä pari kärpästä seurana. Kiitän joka tapauksessa mielessäni sitä, että en ole kotona ahdistumassa siitä kun en saa siellä ollessani aikaiseksi juuri mitään.
