Saanko olla rehellinen? Vai pitäisikö kysyä, voinko olla? Tiedän, että tässä viikkoja jatkuneessa tilanteessa sitä ei oikeastaan sallita. Pitäisi olla niiin positiivinen ja luova ja maata hyvällä omallatunnolla kaikki päivät kotona. Joka paikassa toitotetaan, että se on ihan ok vain katsoa telkkaria koko päivä vaihtamatta edes yöpukua päältänsä. Mutta kun ei se ole ok. Suurelle osasta ihmisiä se on kaikkea muuta kuin ok. Tuo on yksi niistä lauseista, joka on saanut mut muutamien viikkojen aikana repimään hiuksia päästä ja kaivamaan silmiä (ja aivoja) ulos.
Tiedän, tiedän, tiedän. Tiedän, että nyt asioille ei vain voi mitään. Se on se asia, joka onkin itselle täysin ok. Ei mua haittaa yhtään ettei pääse näkemään ihmisiä ja notkumaan kauppoihin ja ravintoloihin, päinvastoin. En tee sitä muutenkaan. Joten en myöskään tässä tilanteessa edes kaipaa sitä, koska no.. en ole koskaan tarvinnut sellaista elämääni. Se on se valtava lamaannus joka vituttaa. Olen siihen taipuvainen, ja olen ollut sitä koko ikäni. Lamaantunut vuodesta toiseen katsoen vain elämän vilisevän ohi silmien. Olisi niin paljon mitä haluaisi tehdä, mutta kun ei vain pysty. Ja nyt viimeiseen viikkoon ei ole enää edes kiinnostanut. Ei sitten yhtään.
En jostain syystä ole sellainen ihana ja pirteä kotona puuhastelija. Rakastan olla kotona, ja olen sitä elämässäni paljon, mutta se aktiivisuus täällä ollessa? Ei löydy, ei mitään toivoa. Töiden jälkeen on maailman ihanin tunne vain päästä kotiin ja olla loput päivästä ihan vain täysin yksin, ilman ainuttakaan ihmiskontaktia. Valahtaa siihen itseä aivan suunnattomasti raivostuttavaan tilaan, jossa ei edes tiedä elääkö enää. Paljon olisi asioita mielessä, mutta mistä saisi ihmiseen toimivat patterit tai latauspiuhan?
Nyt olen ollut kotona pian kuukauden. Kuukauden. Tiedän, että niin on moni muukin. Ja tiedän, että niinhän mä olen aina, mutta.. tästä päästäänkiin yhteen ainoista asioista, joilla edes elän päivästä toiseen. Nimittäin töihin. Entä kun niitäkään ei enää ole? Olen elänyt täydellistä karanteenielämää jo vuosia, henkireikänä ne perinteiset 40 tuntia viikossa töissä käymistä ja satunnaiset Lontoon matkat. Huomasin maailman turhimmalla talvilomallani (jolloin minun olisi pitänyt vihdoinkin huokailla skotlannin maisemien kauneudesta), että ne asiat, joilla elän tätä elämää, eivät toteudu turhanpanttina kotona ollessa. Se on yksinkertaisesti aivan kamalaa. Tiedättekö, olen ihminen joka ei odota yhtäkään lomaa. Paitsi silloin, kun se tarkoittaa sitä, että olen matkalla jonnekkin. Nyt olen ollut ihan just sen kuukauden kotona. En töissä, vaan lomautettuna. Ja mä vihaan tätä.
Viha voi olla vahva sana, mutta se myös kuvaa täysin kokemaani tunnetta. Ei tee edes mieli itkeä enää. Ollaan päästy eroprosessin tähän vaiheeseen, kun raivo on ainoa asia joka valtaa mielen. Sitä tyyntä sisäistä rauhaa odotellessa. Mutta sitä ennen, mä en ole ok tämän kanssa, ja senkin on oltava jokaiselle päivästä toiseen samaa lausetta hokevalle ihan vitun ok.
Ps. Jos meni pointti ohi, niin mä oon täysin musertunut sen töistä lomautuksen takia. Edelleenkin tiedän, että en todellakaan ole ainoa ihminen tässä tilanteessa. Mä en vain osaa nauttia tästä yhtään mitenkään. En löydä edes yhtä asiaa, joka tekisi tästä mitenkään päin miellyttävää tilannetta. En jaksa enää edes katsoa niitä harvoja viestejä, joita puhelimeeni kilahtaa. En jaksa pitää yllä yhtäkään sosiaalista kontaktia. Ollaan vain minä ja pupu ja lakanan valkoiset kasvot.
Pps. Vaihdoin yöpuvun päältäni viimeksi viime perjantaina.