Viime viikonloppu oli ihana. Tarvitsin sen kokonaisuudessaan vain itselleni, sen myös saaden. Samalla jättäen ihmisiä odottamaan vastauksiani, mutta tiedostaen, että tällä viikolla en vain jaksa. En jaksa olla tavoitettavissa, en jaksa nähdä ketään, enkä halua poistua omasta rauhallisesta kuplastani. Rakastin sitä. Olin paljon energisempi. Kävin kumpanakin päivänä kävelemässä ympäri asuinaluettani se perinteinen ärrältä haettu kahvi kädessä. Nauttien lumesta, nauttien raikkaasta pakkasen täyttämästä ilmasta. Tehden vain niitä asioita joita jaksoin, ja joihin halusin sen hetkisen vapaa-aikani käyttää, jota ei ole kuorrutettu lamannuttavalla väsymyksellä.
Jotenkin sitä ajattelisi, että viikonloppu ilman viinipulloa olisi antanut täydellisen alun jo pian koittavaan seuraavaan viikkoon. Ihan niin se ei kuitenkaan toiminut. Olen ollut nyt koko viikon väsyneempi kuin pitkiin aikoihin. En muista koska olisin viimeksi tuntenut töissä väsymyksen olevan niin vahvasti läsnä. En muista koska viimeksi jokaisen työpäivän jälkeen ainoa mielessä oleva asia olisi ollut se, että olisipa kello jo kahdeksan että voisi mennä nukkumaan. Tämä on ollut uutta, mutta samalla niin saatanan vanhaa. Sitä elämää, jota on lähes koko elämä jo valmiiksi tallattu. Sitä elämää, joka vituttaa, mutta joka on aina ollut haluamaton osa mua itseäni.
Eilen nukahdin pitkästä aikaa sohvalle. Heräten kolmelta yöllä kaikki valot päällä ja pienen pupuni tuijottaessa sohvan vieressä suoraan kasvoihini. Sain suljettua silmäni uudestaan. Aloitin näin ollen puoli kuuden aikaan elämään tätä lauantaita, en niin kovin hyvien yöunien siivittämänä. Tunnen energioiden olevan poissa, mutta aion kuitenkin yrittää. Aion saada edes ne muutamat pienet asiat täällä kotona tehtyä. Aion todennäköisesti illan tullen tarttua siihen viinipulloon.
Viime viikonloppuna muokkasin kuviani ja kuuntelin taru sormusten herrasta soundtrackia. Siitä inspiroituneena katsoin myös elokuvat pitkästä aikaa. Sen jälkeen on tehnyt koko ajan mieli vain katsoa niitä uudestaan ja uudestaan. Mikään muu ei tunnu sykähdyttävän. Netflixistä sarjojen (eli niiden muutaman, jotka olen katsonut jo viisi kertaa) katsominen tuntuu pakkopullalta. Mikään siellä olevasta ei jaksaisi kiinnostaa. Jos ollaan rehellisiä niin tällä hetkellä kiinnostaa vain uusien kasvieni ruukkuihin laittaminen ja niille paikan etsiminen kämpässä, jossa ei ole yhtään tilaa eikä yhtään tyhjää tasoa. Tämän lisäksi kiinnostaa tietysti myös se jo aiemmin mainittu.
Lupasin itselleni kuitenkin, että tänä vuonna aion palata siihen vanhaan itseeni. Siihen, joka kävi kirjastossa kerran viikossa ja luki monta tuntia päivässä. Niiden tuntien ei tarvitse tosin olla enää useita, eikä kirjaston ainoa paikka josta hakea luettavaa. Mulla on täällä kotonakin ihan riittävästi kirjoja, joita en ole koskaan avannut. Ajatellut vain. Ja viime viikonlopusta inspiroituneena.. miten hyvältä kuulostaisikaan vähän kauemmin kestävä matka Keski-Maahan? Sellainen yli tuhannen sivun pituinen? Matka, joka ei loppuisi heti kun sen aloittaa? Olen lukenut kirjan ensimmäisen ja ainoan kerran ala-asteella. Sillloin joskus 10-11 vuotiaana kun näin elokuvan ensimmäisen osan. Muistan pitäneeni siitä jo silloin, mutta luulen myös, että näin lähemmäs kaksikymmentä vuotta myöhemmin saisin siitä enemmän irti. Ja tämän matkan aloitan vielä näinä kauniina pakkasen täyttäminä aamuina. Lumen vielä narskuen rauhoittavasti jokaisella askeleella. Lumen luoman kauneuden sykähdyttäessä sisintä jokaisena hetkenään. Sen tuoman vallitsevan rauhan säestämänä.
Helmikuussa olen valmis aloittamaan tämän vuoden.
Kaikkien tammikuisten surun täyttämien päivien jälkeen.
Vuoden alun, jonka otin vastaan sisin rikki ja kyyneleet silmissä.
Muistaen kuinka hauras voi olla hetki, ja kuinka lyhyen kuiskauksen lailla, se saattaa olla se viimeinen.
