• beauty,  editorial,  lookbook,  my life,  my style

    Where is my husband? Not in the fridge I hope

    20/03/2018 / No Comments

    Viime viikonloppuna mun eteen käveli äiti tyttärensä kanssa. Tyttö oli omien veikkauksieni mukaan ehkä sen 7-vuotta. Mietin hetken hämilläni, että mitä he oikein kuiskivat siinä, kunnes tyttö alkoi puhumaan mulle hollantia. Katsoen vähän ujosi suoraan silmiin. Valitettavasti en ymmärtänyt sanaakaan lapsen puheista, joten äiti käänsi tyttärensä sanat; “she just wanted to tell you that you are very beautiful.”

    Meinasin alkaa itkemään.

    Mutta vain ja ainoastaan ilosta sekä siitä hämmennyksen määrästä. Kiitin hymyillen ja kerroin että hän on myöskin kaunis. Loppumatka vilkuiltiin toisiamme kunnes oma pysäkkini koitti ja jouduin poistumaan kylmään ilmaan.

    Se piristi koko loppupäivän. Ja vielä seuraavankin. Itseasiassa sen ajatteleminen piristää edelleen. Saatan hymyillä jopa tälläkin hetkellä. Varsinkin kun tyttö oli selkeästi vähän ujo, mutta koki kuitenkin tärkeäksi itselleen tulla kertomaan sen, mitä halusi.

    Lapset, te olette ihania.

    Olette aina olleet.

    Seuraava kysymys onkin sitten se, että missä mun oma lapseni on? No lattialla se vissiin makaa tällä hetkellä pitkien (oikeasti kyllä aika lyhyiden) korviensa kanssa. Pupusta tuli mun lapsi, koska omaa en ole vielä kerennyt synnyttämään. Ihanaa aluillaan olevaa viikkoa kaikki äidit ja vauvat ja pitkäkorvaiset! Itseasiassa ihanaa viikkoa ihan jokaiselle muullekkin. Pus ja hei.

  • editorial,  lookbook,  my life,  my style,  peilikuvia

    YOU FUCKING LOVE IT

    19/03/2018 / No Comments

    Oli helpottava olla piilossa.
    Piilossa anteeksiannolta.

    Sanalta, jota käytetään kuiskaten.
    Teolta, joka tehdään tarkoittaen.

    Anteeksianto on syntisten apu ja pelastus. Pelastus, jota ihmiset, joissa virtaa kylmän punainen kuolematon totuuden ja puhtauden veri, eivät tarvitse. Se tarkoittaa alkua, uutta vaihetta elämässä, niin, anteeksianto, helvetin pyhä tapahtuma.

    Veri valui vuolaana alas kielekettä. Se leikitteli vaalealla iholla tehden pieniä polkuja, satutti ohutta pintaa, ja kuivui. Se tahtoi olla kuin sateen aiheuttama hetkellinen virtaus kapealla hiekkatiellä. Kuivua kun aurinko jälleen nousisi, kuivua sen aiheuttamasta lämmöstä. Se ei kuitenkaan voinut. Iho, jolla veri virtasi oli kylmempi kuin talvi, jäisempi kuin luistinrata, elämätön, kuolematon, tyhjää täynnä. Punainen vesi itki hiljaa, itki kunnes kuolema koitti ja se pyyhkäistiin märällä paperilla unohduksiin.

    Hiukset peittivät puolet pojan kasvoista, pojan, jonka sormesta pulppusi ohutta verta valppaina kyynelvirtoina. Poika katseli veren leikkiä hymynkare huulillaan, ja kasteli taskustaan kaivamansa nenäliinan vesilätäkössä. Hän heilautti vettä tihkuvaa paperia sormensa päällä, ja veri katosi.

    ”Tom, mitä sinä teet?”
    ”Yritän keksiä loputtoman elämän.”

    Tomin päässä jyskytti hiljaa, ja hän taisteli ajatuksiaan vastaan. Hän ei hyväksynyt elämäänsä, eikä sitä, miten se oli saanut alkunsa. Tom päätti aloittaa alusta. Aloittaa, ja syntyä uudelleen. Hän tahtoi saavuttaa jotain, mitä kukaan muu ei ollut koskaan saavuttanut. Jotain, mitä ihmiset pelkäisivät, jotain, mikä saisi kostonhymyn vääntymään pojan täydellisille huulille. Hän halusi kostaa isälleen, ja koko maailmalle kurjan olonsa. Poika tahtoi kostaa, ja tiesi, ettei kostoon liittyisi yhtäkään anteeksipyyntöä, ei yhtään vihaa peittävää tunnetta, eikä missään nimessä armoa. Tom haroi mustia kiiltäviä hiuksiaan, ja oli vihdoin tyytyväinen päänsä sisässä tapahtuvaan maratonjuoksuun. Hän käänsi selkänsä kirkkaana loistavalle vesilätäkölle, maahan tippuneille veripisaroille ja koko maailmalle.

    Se oli alku.
    Suloista.