Hei taas. Kävin reilu kuukausi sitten jälleen kerran lempi kaupungissani. Siellä uutta ja aika paljon vanhaakin silmieni kautta mieleeni syöstessä, päätin poiketa hieman sivuraiteille reitiltäni. Siispä yhtenä kauniina (en oikeasti muista että paistoiko aurinko vai oliko ihan harmaata) perjantaina astuin junaan ja olin alle tunnissa Cambridgen asemalla. Sellainen vähän turhan lyhyt junamatka. Ehtii just ja just vajota ikkunasta vilistävien maisemien sekamelskaan kun yhtäkkiä ollaankin jo perillä.

Eli ihan vain vinkkinä, jos olet käynyt Lontoossa jo useamman kerran niin nämä päiväreissut muualle Englantiin ovat oikein näppäriä vaihtoehtoja. Erityisesti kaikki about tunnin matkan päässä olevat kaupungit ja kylät ja nummet ja laaksot ja merenrannat. Matka kestää vain yhden pienen ohikiitävän hetken. Sillä sehän on ihan fakta, että pelkästään Lontoon sisällä jo välimatkoihin menee helposti kaksikin tuntia, joten ihan toiseen kaupunkiin ja maailmaan siirtyminen ei tunnu käytännössä yhtään missään.

Jos saavut Cambridgeen junalla ja aiot kävellä keskustaan, älä masennu vielä ekan vartin aikana siitä, että kuinka ankeaan paikkaan sitä tulikaan yksi päivä tuhlattua. Sen vartin jälkeen maisemat alkavat muuttua radikaalisti ja viimeistään siinä vaiheessa kun seisot kirkon nurkalla King’s College vasemmalla puolellasi saavat muistosi täyteen aivan erittäin kaunista materiaalia. I mean, se on saatana yliopisto!? Tekisi mieli lähteä opiskelemaan samantien, jos saisi elää koulussa joka on valtava katedraali. Sisälle asti en tällä kertaa päässyt, mutta johonkin toiseen yliopistoon tutustuin sitäkin paremmin..

Great St Mary’s Church:

Siinä auringonsäteiden hivellessä kasvojasi ja kaunista musiikkia kuunnellessasi (joka tuntuu täyttävän yhtäkkiä koko kehon ja kaupungin) kannattaa astua sen vieressäsi olevan kirkon ovista sisään. Ja varautua lähes varmaan kuolemaan. Maksoin vissiin viisi puntaa siitä, että sain kiivetä tuskissani kirkon torniin. Se oli kaiken sen helvetin arvoista. Jos ahdistaa ahtaat paikat ja takuuvarma hapen loppuminen, tee se silti. Tuntuu että vietin kirkon katolla ikuisuuden, mutta kattojen yli kaupungin elämää seuratessani tiesin, että lähtö Cambridgeen oli 10/10.

Road to nowhere:

Mullahan ei ollut yhtä ainutta suunnitelmaa koko päivälle. Päätin vain kävellä sinne minne mieli tekee ja istua kaiteelle juomaan kahvia kaikessa rauhassa kun siltä tuntui. Päädyinkin kääntymään sivukujalle, ja ihmisten paljous loppui samantien kuin seinään. Kunnes näin kohtalokkaan kyltin: “Queen’s College. 3 pounds. Open.”

Kaivoin punnat esiin ja ojensin ne suloiselle vanhalle naiselle, joka oli jo varmasti jonkun isoisoisoäitikin. Kiertelin yliopiston alueella kaikessa rauhassa, enimmäkseen vain omassa seurassani. Jossakin vaiheessa muutama turisti kysyi, satunko olemaan opiskelija siellä, mutta valitettavasti sain näytellä sitä roolia vasta hieman myöhemmin.

Kampus oli oikein nätti. Kyllä mulle ainakin kelpaisi viettää päivät joen rannassa kanootteja katsellen. En oikeasti tiennyt, että suljetun yliopiston alueen halkoo kapungin läpi menevä joki. Ei varmaan ketään haittaisi opiskella niin kauniissa puitteissa?

Queen’s Collegen kappeliin astuessani ja varovasti eteen päin kävellessäni, valtasi kehon yhtäkkiä aivan käsittämätön tunne. Sellainen, että ihan kuin joku tarkkailisi koko ajan. Ihan kuin et olisikaan yksin, vaikka aivan varmasti olit. Vai olitko kuitenkaan?

Siis voin rehellisesti myöntää, että pelkäsin kyseisen kappelin urkuja aivan helvetisti. Siinä vaiheessa kun käännyin ympäri ja näin ylhäällä valtavan laivan keulan, mä oikeasti vapisin. Sitä kauhua ei pystynyt kunnolla kuvaan vangitsemaan, enkä oikeastaan edes kauheasti yrittänyt. Ihan vaikuttava vekotin näin kuvien kautta katsottuna, mutta mä traumatisoidun niistä ihan oikeasti.

Ja niin se aika koitti, kun “kaikki” oli nähty, ja oli aika palata sitä kautta ulos, mistä tulinkin. Mutta en päässytkään ulos. Mummeli oli kadonnut pöytänsä ja lippaansa kanssa, ja ovi oli kiinni kaiken maailman kettingeillä ja kymmenellä erilaisella lukolla. Tiedättekö sen tunteen kun paniikki meinaa iskeä mutta lopulta se viivyttelee sussa vaan sen kymmenen sekuntia jonka jälkeen ootkin yhtäkkiä ihan tyyni? No mä en ennen tätä reissua tiennyt.

In the end.. pääsin lopulta ulos. En todellakaan siitä ovesta, mistä sisään tulin, enkä edes läheltä sitä kadun pätkää jolle olin aikaisemmin kääntynyt. Kävelin vain itsevarmoin askelin joka suuntaan pälyillen aivan päin vastaiseen suuntaan uloskäyntiä etsien. Ylitin joen ja ohitin muutamat opiskelijat. Olin yhtäkkiä asuntoloiden pihalla tupakkapaikalla. Jatkoin matkaa roskakatosten läpi korkeaa muuria sivullani ja edessäni katsoen. Mietin pariinkin kertaan, että voisko tosta kiivetä ja miltäköhän se näyttäisi. Joutuisinko englantilaiseen putkaan vai huomaisiko yhtään kukaan? Sillankin kupeesta nousi aidat, niin siitä ei pystynyt kapuamaan ihmisvilinän keskelle.

Ootteko ikinä ollut onnellisia siitä, kun kuulette auton tulevan takaa? No mä oon. Mietin siinä, että koska meidän takana suoraan on joki, niin sen on pakko myöskin yrittää pois sieltä muurien keskeltä! Hetken kuitenkin mietin, että onkohan se pieni yliopisto ja nyt se kuski miettii että kuka toi on ja joudunko johonkin kuulusteluun. Mutta kai mä näytin kuitenkin siltä, että asuisin siellä. Aina siihen asti, kun pysähdyin portin eteen odottamaan että se saatanan auto pääsee ulos siitä. Esitin kaivavani korttia laukusta, jolla olisin saanut jalankulkijoiden oven auki, mutta onneksi se kuski ei kovin pitkäksi aikaa jäänyt kuppaamaan sen suljetun portin taakse. Mun laukun kaivaminen alkoi olla nimittäin jo tasoa awkward. Auton perässä sujahdin vapauteen, ja niin kiva kuin olitkin Queen’s College, niin meidän ei tarvitse enää uudemman kerran nähdä. Tämä ensikohtaaminen oli vähän turhan jännittävä, ja syke sen lähes tunnin pakoreitin etsinnän aikana jossakin pilvien yläpuolella.

Ainoa asia, joka jäi harmittamaan Cambridgen katuja kahlatessa oli se, että en koskaan päässyt bridge of sighsille asti. Yiritn sitä kyllä, ja käytinkin siihen aikaa monen kilometrin verran, mutta nuo sadat yliopistojen rakennukset eivät vain antaneet periksi. Ymmärsin sen kyllä jo paikan päällä ollessani, että se jää kaikkien rakennusten taakse piiloon (ja saavuttamattomiin), mutta näin jälkikäteen huomasin kyseisen sillan olevan St John’s Collegen sisäpuolella. Ehkä  vielä joku päivä palaan Cambridgeen nielemään häpeäni, ja astun venetsialaisen kanootin kyytiin muiden turistien kanssa. Se on todennäköisesti parhain mahdollisuus saavuttaa kyseinen silta. Ja samalla ajelehtia läpi tutun Queen’s Collegen…

-CAMBRIDGE ELOKUU 2019