“Aamu näytti siltä kuin sitä olisi katsottu tummien aurinkolasien lävitse. Ilma tuntui lepäävän, ja keräävän voimia tulevaa päivää varten. Se väreili jokaisella askelmalla hiljaa, ja niiden välissä se nukahti hetkeksi luoden kauniin tyyneyden kävelevän ruumiin ympärille. Askelten äänet vaipuivat hiljaisuuteen.

Savukiehkurat kehystivät kasvot. Ne leijailivat omiin ajatuksiinsa vaipuneina pientä kehää, ja peittivät näkyvyyden. Silmät savun seassa yrittivät saada näköyhteyttä vastapäiseen rakennukseen, mutta turhaan. Holkilla varustettu tupakka nousi yhä uudelleen ja uudelleen haaleanpunaisille huulille, ja sitä pitävät sormet värisivät hieman. Kaikkialla oli tyyntä, sekä rauhallista.

“Tom, mitä sinä teet?”
“Mmh..”
“Tom?”
“Yritän keksiä loputtoman elämän.”

Tomiksi kutsuttu poika laskeutui istumaan tummalle kivelle, jota peitti hyvin harva sammal. Hän irroitti holkin, ja tumppasi tupakan vieressään makaavalle asfaltille, jota oli hetki sitten kävellyt. Hahmo hänen vieressään pystähtyi, nosti kädet silmiensä suojaksi, ja puhui jälleen Tomille.

En ole päätynyt kuuntelemaan hengellistä kanavaa siksi, että tiedän minulta odotettavan sitä. En kuuntele sitä myöskään siksi, että tuntisin itseni puhtaammaksi. Jos kuitenkin koen jonkinlaisen valaistumisen, toivotan sen syvästi tervetulleeksi. Sillä se mitä sinulle annetaan on otettava vastaan. Ja se mitä sinulta otetaan, on annettava pois.

Olen yrittänyt tutkia itseäni jo kauan, löytämättä kuitenkaan mitään järkevää. Olo on kuin aarretta etsivällä. Kartta on kyllä täysin oikea, mutta se ei vain koskaan johda perille. En tiedä elänkö vaikka hengitän.

Luulin tietäväni kaiken, olevani oikeassa. Mutta jos jotain olen oppinut tästä elämästä, niin sen, että mikään ei ole sitä miltä näyttää. Eivät edes kasvot. Ja vaikka näkisitkin kaiken edessäsi, ei sekään ole välttämättä puhdas totuus. Elämä on hyvin karulla tavalla kaunis, aivan kuin on jokainen yksilökin. Aivan kuten jokainen peilikuva.

Istun ikkunan äärellä kuuntelemassa vaimealla puheella varustettua radiokanavaa. Vaikka taajuus on oikea, on sen signaali kuitenkin heikko. Puhe kertoo asiasta, Jumalasta, johon en enää usko. Haluaisin kyllä yhä olla se pellavamekossa pyhäkoulua käyvä tyttö, mutta vaikka ajatuksena se olisikin läheinen, on todellisuus silti jo kauan sitten hylännyt sen. En ole vuosiin ollut enää se sama ihminen, enkä tiedä palaudunko koskaan ennalleen.

Minulle on tulossa tänään vieras. En tiedä kuka se on, sillä en tiedä että ketään olisi enää jäljellä.