Viime viikonloppu oli ihana. Tarvitsin sen kokonaisuudessaan vain itselleni, sen myös saaden. Samalla jättäen ihmisiä odottamaan vastauksiani, mutta tiedostaen, että tällä viikolla en vain jaksa. En jaksa olla tavoitettavissa, en jaksa nähdä ketään, enkä halua poistua omasta rauhallisesta kuplastani. Rakastin sitä. Olin paljon energisempi. Kävin kumpanakin päivänä kävelemässä ympäri asuinaluettani se perinteinen ärrältä haettu kahvi kädessä. Nauttien lumesta, nauttien raikkaasta pakkasen täyttämästä ilmasta. Tehden vain niitä asioita joita jaksoin, ja joihin halusin sen hetkisen vapaa-aikani käyttää, jota ei ole kuorrutettu lamannuttavalla väsymyksellä.

Jotenkin sitä ajattelisi, että viikonloppu ilman viinipulloa olisi antanut täydellisen alun jo pian koittavaan seuraavaan viikkoon. Ihan niin se ei kuitenkaan toiminut. Olen ollut nyt koko viikon väsyneempi kuin pitkiin aikoihin. En muista koska olisin viimeksi tuntenut töissä väsymyksen olevan niin vahvasti läsnä. En muista koska viimeksi jokaisen työpäivän jälkeen ainoa mielessä oleva asia olisi ollut se, että olisipa kello jo kahdeksan että voisi mennä nukkumaan. Tämä on ollut uutta, mutta samalla niin saatanan vanhaa. Sitä elämää, jota on lähes koko elämä jo valmiiksi tallattu. Sitä elämää, joka vituttaa, mutta joka on aina ollut haluamaton osa mua itseäni.

Eilen nukahdin pitkästä aikaa sohvalle. Heräten kolmelta yöllä kaikki valot päällä ja pienen pupuni tuijottaessa sohvan vieressä suoraan kasvoihini. Sain suljettua silmäni uudestaan. Aloitin näin ollen puoli kuuden aikaan elämään tätä lauantaita, en niin kovin hyvien yöunien siivittämänä. Tunnen energioiden olevan poissa, mutta aion kuitenkin yrittää. Aion saada edes ne muutamat pienet asiat täällä kotona tehtyä. Aion todennäköisesti illan tullen tarttua siihen viinipulloon.

Viime viikonloppuna muokkasin kuviani ja kuuntelin taru sormusten herrasta soundtrackia. Siitä inspiroituneena katsoin myös elokuvat pitkästä aikaa. Sen jälkeen on tehnyt koko ajan mieli vain katsoa niitä uudestaan ja uudestaan. Mikään muu ei tunnu sykähdyttävän. Netflixistä sarjojen (eli niiden muutaman, jotka olen katsonut jo viisi kertaa) katsominen tuntuu pakkopullalta. Mikään siellä olevasta ei jaksaisi kiinnostaa. Jos ollaan rehellisiä niin tällä hetkellä kiinnostaa vain uusien kasvieni ruukkuihin laittaminen ja niille paikan etsiminen kämpässä, jossa ei ole yhtään tilaa eikä yhtään tyhjää tasoa. Tämän lisäksi kiinnostaa tietysti myös se jo aiemmin mainittu.

Lupasin itselleni kuitenkin, että tänä vuonna aion palata siihen vanhaan itseeni.  Siihen, joka kävi kirjastossa kerran viikossa ja luki monta tuntia päivässä. Niiden tuntien ei tarvitse tosin olla enää useita, eikä kirjaston ainoa paikka josta hakea luettavaa. Mulla on täällä kotonakin ihan riittävästi kirjoja, joita en ole koskaan avannut. Ajatellut vain. Ja viime viikonlopusta inspiroituneena.. miten hyvältä kuulostaisikaan vähän kauemmin kestävä matka Keski-Maahan? Sellainen yli tuhannen sivun pituinen? Matka, joka ei loppuisi heti kun sen aloittaa? Olen lukenut kirjan ensimmäisen ja ainoan kerran ala-asteella. Sillloin joskus 10-11 vuotiaana kun näin elokuvan ensimmäisen osan. Muistan pitäneeni siitä jo silloin, mutta luulen myös, että näin lähemmäs kaksikymmentä vuotta myöhemmin saisin siitä enemmän irti. Ja tämän matkan aloitan vielä näinä kauniina pakkasen täyttäminä aamuina. Lumen vielä narskuen rauhoittavasti jokaisella askeleella. Lumen luoman kauneuden sykähdyttäessä sisintä jokaisena hetkenään. Sen tuoman vallitsevan rauhan säestämänä.

Helmikuussa olen valmis aloittamaan tämän vuoden.

Kaikkien tammikuisten surun täyttämien päivien jälkeen.

Vuoden alun, jonka otin vastaan sisin rikki ja kyyneleet silmissä.

Muistaen kuinka hauras voi olla hetki, ja kuinka lyhyen kuiskauksen lailla, se saattaa olla se viimeinen.

Ei mikään.

Hetki: 

Varmasti suurin osa aamun kahdesta ensimmäisestä tunnista. Ne jokaiset päivät, jolloin uusi alku tuntui ilmassa (mutta joka painui syvälle luovutuksen suohon ennen kuin alkoikaan).

Kauneusjuttu:

Kai ne mun jo edesmenneet pirtsakat pääsiäiskynnet! Keltaista ja mustavalkoista polka dot -kuviota. Sellaiset söpöt kynnet, jotka ei varsinaisesti sovi mun negatiiviseen luonteeseen.

Ruoka:

Vastaan tankoparsan parmesaanilla ja valkosipulioliiviöljyllä sekä pekonilla ja ruohosipulilla maustetun leivän. Niitä tuli syötyä ehkä eniten.

Asuste:

Baskeri vuodesta toiseen ja vuodenajasta riippumatta.

Hankinta:

Elämäni ensimmäiset viherkasvit! Löytyy viirivehkaa, limoviikunaa, kultapalmua, anopinkieltä, murattia ja mun henkilökohtaista lempparia tuonenkieloa.

Piristys:

??

Biisi:

Evakon laulu. Siitä hetkestä lähtien kun kuulin sen ensimmäistä kertaa Toni Wirtasen ja vaimonsa esittämänä, on se pitänyt kirkkaasti ykkössijaa. Itken joka kerta. Ja vastaan tämän, koska en oikeastaan kuuntele kovinkaan paljoa musiikkia, joten hyvin harvoin on mitään sen hetken parhainta laulua tiedossa.

Sarja:

Rahapaja ehdottomasti. Toinen katsomani sarja oli nimittäin OUAT kolmatta kertaa (miinus ensimmäinen ja viimeinen tuotantokausi koska niissä ei ole tiettyä hahmoa…).

Vaate:

En ikinä uskonut, että musta tulee ihminen joka vastaa urheiluleggingsit (ilman sitä urheilua) ja collegepaidan.

Instagram-tili:

En oikeastaan etsi ikinä mitään uutta. Lähes ainoa asia mitä teen instagramissa on ihmisten storyjen katsominen läpi ja siinä se. Jos on pakko sanoa joku niin hiddenscotland, mutta se ei ole vain huhtikuun juttu.

Löytö:

Potterless -podcast!!!

Kirja:

Ainoa minkä luin oli Harry Potter ja Liekehtivä pikari. Kesken mulla on luonnollisesti Feeniksin kilta sekä Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe.

Ulkoilupaikka:

Taisin käydä vain vallilanlaaksossa (?) kävelemässä. Siellä missä on siirtolapuutarhat ja kumpulan kasvitieteellinen puutarha. Vietin yhden päivän, jolloin olin turistina omassa kaupunginosassani. Olen asunut täällä kuusi vuotta, kävin ensimmäistä kertaa. Ihmettelin kaikenlaisia uusien elämien alkuja ja liian lämmintä ilmaa. Otin myös kameran mukaan, mutta kuvasin vain likaista ojaa ja karuja ryteikköjä.

Paras juttu:

Huhtikuussa ei ollut mitään hyvää. Voin jo nyt sanoa, että koko vuoden surkein kuukausi. Joten vastaan huonekasvit.

Saanko olla rehellinen? Vai pitäisikö kysyä, voinko olla? Tiedän, että tässä viikkoja jatkuneessa tilanteessa sitä ei oikeastaan sallita. Pitäisi olla niiin positiivinen ja luova ja maata hyvällä omallatunnolla kaikki päivät kotona. Joka paikassa toitotetaan, että se on ihan ok vain katsoa telkkaria koko päivä vaihtamatta edes yöpukua päältänsä. Mutta kun ei se ole ok. Suurelle osasta ihmisiä se on kaikkea muuta kuin ok. Tuo on yksi niistä lauseista, joka on saanut mut muutamien viikkojen aikana repimään hiuksia päästä ja kaivamaan silmiä (ja aivoja) ulos.

Tiedän, tiedän, tiedän. Tiedän, että nyt asioille ei vain voi mitään. Se on se asia, joka onkin itselle täysin ok. Ei mua haittaa yhtään ettei pääse näkemään ihmisiä ja notkumaan kauppoihin ja ravintoloihin, päinvastoin. En tee sitä muutenkaan. Joten en myöskään tässä tilanteessa edes kaipaa sitä, koska no.. en ole koskaan tarvinnut sellaista elämääni. Se on se valtava lamaannus joka vituttaa. Olen siihen taipuvainen, ja olen ollut sitä koko ikäni. Lamaantunut vuodesta toiseen katsoen vain elämän vilisevän ohi silmien. Olisi niin paljon mitä haluaisi tehdä, mutta kun ei vain pysty. Ja nyt viimeiseen viikkoon ei ole enää edes kiinnostanut. Ei sitten yhtään.

En jostain syystä ole sellainen ihana ja pirteä kotona puuhastelija. Rakastan olla kotona, ja olen sitä elämässäni paljon, mutta se aktiivisuus täällä ollessa? Ei löydy, ei mitään toivoa. Töiden jälkeen on maailman ihanin tunne vain päästä kotiin ja olla loput päivästä ihan vain täysin yksin, ilman ainuttakaan ihmiskontaktia. Valahtaa siihen itseä aivan suunnattomasti raivostuttavaan tilaan, jossa ei edes tiedä elääkö enää. Paljon olisi asioita mielessä, mutta mistä saisi ihmiseen toimivat patterit tai latauspiuhan?

Nyt olen ollut kotona pian kuukauden. Kuukauden. Tiedän, että niin on moni muukin. Ja tiedän, että niinhän mä olen aina, mutta.. tästä päästäänkiin yhteen ainoista asioista, joilla edes elän päivästä toiseen. Nimittäin töihin. Entä kun niitäkään ei enää ole? Olen elänyt täydellistä karanteenielämää jo vuosia, henkireikänä ne perinteiset 40 tuntia viikossa töissä käymistä ja satunnaiset Lontoon matkat. Huomasin maailman turhimmalla talvilomallani (jolloin minun olisi pitänyt vihdoinkin huokailla skotlannin maisemien kauneudesta), että ne asiat, joilla elän tätä elämää, eivät toteudu turhanpanttina kotona ollessa. Se on yksinkertaisesti aivan kamalaa. Tiedättekö, olen ihminen joka ei odota yhtäkään lomaa. Paitsi silloin, kun se tarkoittaa sitä, että olen matkalla jonnekkin. Nyt olen ollut ihan just sen kuukauden kotona. En töissä, vaan lomautettuna. Ja mä vihaan tätä.

Viha voi olla vahva sana, mutta se myös kuvaa täysin kokemaani tunnetta. Ei tee edes mieli itkeä enää. Ollaan päästy eroprosessin tähän vaiheeseen, kun raivo on ainoa asia joka valtaa mielen. Sitä tyyntä sisäistä rauhaa odotellessa. Mutta sitä ennen, mä en ole ok tämän kanssa, ja senkin on oltava jokaiselle päivästä toiseen samaa lausetta hokevalle ihan vitun ok.

Ps. Jos meni pointti ohi, niin mä oon täysin musertunut sen töistä lomautuksen takia. Edelleenkin tiedän, että en todellakaan ole ainoa ihminen tässä tilanteessa. Mä en vain osaa nauttia tästä yhtään mitenkään. En löydä edes yhtä asiaa, joka tekisi tästä mitenkään päin miellyttävää tilannetta. En jaksa enää edes katsoa niitä harvoja viestejä, joita puhelimeeni kilahtaa. En jaksa pitää yllä yhtäkään sosiaalista kontaktia. Ollaan vain minä ja pupu ja lakanan valkoiset kasvot.

Pps. Vaihdoin yöpuvun päältäni viimeksi viime perjantaina.

Mitä rakastat?
Matkustamista (erityisen paljon sitä itse matkaa kohti määränpäätä), kirjoja ja kaikkea skotlannin historiaa käsittelevää (fiktiivistä tai tositapahtumiin perustuvaa, kaikki käy). Yksin oloa ja lähimpänä olevia ihmisiä.

Missä olet tosi hyvä?
Asioiden jatkuvassa lykkäämisessä ja oman elämän kaukaiseen kuiluun työntämisessä.

Mikä saa sydämesi lyömään nopeammin?
Viimeisimpänä Phantom of the opera Lontoon Her Majestys theatressa. Ei nyt ehkä lyömään nopeampaa, mutta salpaamaan hengityksen.

Mikä tai kuka saa sinusta parhaat puolet esiin?
Ei varmaan kukaan muu kuin minä itse.

Mitä haluaisit oppia?
Muutaman uuden kielen, ajankäytön sekä oppia olemaan taas se ihminen, joka olin joissakin määrin joskus yli kymmenen vuotta sitten.

Mistä haluaisit tietää lisää?
Kirjallisuuden historiasta.

Mitkä unelmasi olet saavuttanut?
Yksin matkustamisen ihanuuden. Kaikki muut unelmat odottavat jossakin sitä hetkeä, kun pääsevät vihdoinkin ulos.

Missä tilanteessa/millainen olit vuosi sitten? Entä viisi vuotta sitten?
Samassa tilanteessa, samanlaisena. Varmasti myös silloin viisi vuottakin sitten, joka kuulostaa vähän surulliselta.

Mikä on sinulle todella tärkeää?
Hetket yksin. Se, että kukaan ei polje alaspäin. Se, että jokainen ymmärtäisi myös herkkyyden.

Mitä tekisit, jos et voisi epäonnistua?
Perustaisin kirjakahvilan ja kirjoittaisin kirjan.

Miten muuttaisit maailmaa, jos kaikki olisi mahdollista?
Jos vastaisin tähän rehellisesti mut varmaan kivitettäisiin tänne Helsingin kaduille.

Milloin viimeksi teit jotain uutta?
Kävin etsimässä joulua Lontoosta, ja siinä samalla koin ensimmäisen oopperani. Luulen vähän että sille tielle jäätiin.

Kohteletko muita kuten toivoisit itseäsi kohdeltavan?
Aina.

Onko jotain, mistä sinun kannattaisi päästää irti?
Tästä itsekseni olemisesta. Ihan oikeasti kannattaisi (ja pitäisi).

Mikä yksi asia sinun kannattaisi muuttaa heti, jotta voisit paremmin?
Voisin alkaa kävelemään enemmän ulkoilmassa. Erityisesti hiljaisissa metsissä. Ja viettämään aikaa kirjastoissa. Haluaisin olla taas se ihminen, joka joskus aikoinaan olin.

Ketä varten pukeudut?
Vain ja ainoastaan itseäni. Kun peilikuva miellyttää omaa silmää, ei muiden silmillä ole mitään merkitystä.

Oletko oman elämäsi ohjissa vai tapahtuvatko asiat sinulle?
Luulen, että olen enimmäkseen ihan oman elämäni ohjissa. Harvemmin mitään tapahtuu, ja jos tapahtuu, olen jollakin tavalla vaikuttanut niihin asioihin ihan itse ja täysin tietoisesti.

Toivon jokaiselle parempaa uutta vuotta 2020! ♥