I’M GETTING REALLY BORED AND IMPATIENT; AND I DON’T DO BORED AND IMPATIENT
Hey lover come and be my alibi, I’m gonna burn down the house tonight
“Mä suosin syksyä, ja se mua. Mä pidän hiljalleen tihkuttavasta, yöllisestä, vesisateesta, ja sen mukana kävelemisestä. Mä rakastan kaupunkia vaan, kun se on sateinen ja pimeä. Mä tajusin myös olevani eilen ihan älyttömän onnellinen, ja kaukaa kuului pianon soittoa.” – 2008.
Mun fiilikset on aikalailla samat kuin tuolloin kolme vuotta sitten. Ainoa vaan että onnellisuuden paljoutta en pysty edes kuvailemaan ja pianonkin soiton voin kuulla läheltä. Vuodet tässä välissä tosin olivat pohjatonta syöksyä kohti elämää, jota en halunnut tuntea, koskea tai kuulla. En olla tietoinen siitä. Olin varma ettei nouseminen enää onnistuisi (ei se onnistukkaan, aamuisin..) ja että kokisin saman kohtalon kuin vesipisarat päätyessään sadevesikaivoon, ilman, että pääsisin ikinä pois sieltä.
Onneksi ihminen osaa olla pahasti väärässä. -2011
Eksyn joskus vanhoihin teksteihin blogissani ja huomaan että olen edelleen sama ihminen kuin lähemmäs kymmenen vuotta sitten. Se on pelottavaa.
Lainatut tekstit käsittelevät hyvinkin paljon tavoistani poiketen onnellisuutta. Samaistun niihin sillä tasolla, että tajusin muutamia kuukausia sitten olevani oikeasti ihan onnellinen ihminen. Tiedättekö kun joku asia vain iskee tajuntaan? Mulla se iski yhtä kovaa kuin rankkasade rummuttaa kattoja.
Jotkut voisivat olla onnettomia ollessaan yksin, jotkut eivät välttämättä ikinä uskalla astua kotinsa ulkopuolelle ilman toisen ihmisen jalkoja vierellään. Mun elämäni tähän asti parhaimpia päätöksiä oli lähteä yksin suomen rajojen ulkopuolelle. Enkä oikeastaan ymmärrä miksen ole tehnyt sitä koskaan aikaisemmin. Matkustinhan mä jo parivuotiaana oksennuspussi kainalossa yksin toiseen kaupunkiin bussilla. Eikä mua varmaan silloinkaan pelottanut.
Olen itseasiassa onnellisimmallani kun lyön oven takanani kiinni ja astun virran vietäväksi. Oli se virta sitten pyörä tai lentokone. Yksi parhaimpia asioita maailmassa on vain katsoa ohitse kiitäviä maisemia. Olla itse osana niitä. Maisemat ympärillä saattavat vaihtua, mutta niiden seassa kulkeva pysyy aina samana.
Puspus.What’s worth dying for, if not love?
Onko näin kevään pikkuhiljaa saapuessa ihan älyttömän väärin sanoa, että olispa vielä talvi? Selailin vähän kuvia siltä ajalta, kun ensilumi peitti pellot, puut ja ihmismielen, ja ymmärsin haluavani talven takaisin. Puhtaan, raikkaan ilman sekä joka puolella kimmeltävän valkoisen kauneuden. Tietysti kaupungissa asuessa se kauneus on hyvin katoavaista, mutta kyllä mä katsoin aina ihaillen ympärilleni. En ole katsonut enää. En viikkoihin, enkä varmaankaan kuukausiinkaan. En edes muista koska se lumi lähti. Tulisitko siltikin takaisin?
Olenko ainoa jonka mielestä kesä on aivan järkyttävän stressaava vuodenaika?
What’s worth dying for, if not love?
Onko näin kevään pikkuhiljaa saapuessa ihan älyttömän väärin sanoa, että olispa vielä talvi? Selailin vähän kuvia siltä ajalta, kun ensilumi peitti pellot, puut ja ihmismielen, ja ymmärsin haluavani talven takaisin. Puhtaan, raikkaan ilman sekä joka puolella kimmeltävän valkoisen kauneuden. Tietysti kaupungissa asuessa se kauneus on hyvin katoavaista, mutta kyllä mä katsoin aina ihaillen ympärilleni. En ole katsonut enää. En viikkoihin, enkä varmaankaan kuukausiinkaan. En edes muista koska se lumi lähti. Tulisitko siltikin takaisin?
Olenko ainoa jonka mielestä kesä on aivan järkyttävän stressaava vuodenaika?
IT IS THE DARKEST NIGHTS THAT PREPARE THE GREATEST DAWNS
Kynttilät palaa. Lihapata kypsyy uunissa. Ulkona on pimeä ja kylmä. Joka puolella silti niin kaunista. Istun lattialla lukemassa kirjaa ja juomassa kahvia. Raskas päivä takana. Töiden jälkeen pesty pyykkiä ja siivottu asunto puhtaaksi. Villasukat jalassa viltin sisässä. Ainoa mikä pitää paikkansa on villasukat.
Luulin joskus että musta ei ikinä tule ihan perinteistä ihmistä. Sellaista supertylsää joka odottaa kaikkein eniten sitä, että pääsee kotiin tekemään ruokaa ja istumaan sohvalle television ääreen. Telkkariahan mulla ei ole, mutta voin vannoa että olen kerran jos toisenkin muutaman kuluvan vuoden aikana haaveillut sellaisesta. Miten ihanaa olisikaan vain tuijottaa ruutua josta ei tule yhtään mitään. Koska se ei yhtään mitään on joskus juuri se parhain asia.
Ajattelin että olen tyyppi joka kiertää taidegallerioissa ja juo kahvia iltamyöhään kavereidensa kanssa kaupungilla. Sellainen tyyppi, joka ei odota lauantai-illan saunavuoroa ja leivo sämpylöitä. Olen saattanut olla hyvinkin väärässä itseni suhteen. Ainahan mä oon nimittäin ollut ihan järjettömän paha kotiin piiloutuja, joka kaipaa yksinoloa loputtomiin. Eikä todennäköisesti edes kyllästyisi siihen ikinä. Mutta nyt mä kaipaan sitä yksinoloa myös jonkun toisen kanssa!
Tiedättehän? Onhan se kiva välillä joo harrastaa vähän erikoisempaa toimintaa (ne taideänäyttelyt), mutta kyllä mä silti eniten nautin siitä peiton sisässä olemisesta yksin tai yhdessä. Tai siis. Kyllä mua ärsyttää vaan maata x-asennossa sängyssä tai lattialla, mutta ei mua haittais kyllä yhtään tehdä aamupalaa jonkun kanssa. Tai käydä ateneumissa. Apua. Nämä alkaa taas olemaan niitä hetkiä kun aivotoiminta vetää itsensä off-asentoon. En tiedä enää että mistä edes yritän puhua. Tiedättekö kun telkkariin tuli ennen vanhaan sitä lumisadetta. Mun pää on nyt sen näköinen.
Kuvat on otettu jokin aika sitten erästä tapahtumaa varten. Siinä vaiheessa kun piirsin liidulla ympyrää lattiaan ja pidin kynttelikköä kädessä niin toivoin hyvin paljon ja hartaasti ettei kukaan satu katsomaan ikkunastani sisälle. Voin kertoa että jos mulla on yhtä pahoja kyttääjiä naapureina mitä mä itse olen, niin musta on muodostunut varmasti aika sekopäinen kuva. Mutta inspiraatiothan ovat parhaimpia toteutettuina, eikö?
Puspus!
Ps. Tässä ei ollut yhtään mitään järkeä.
