Ei mikään.

Hetki: 

Varmasti suurin osa aamun kahdesta ensimmäisestä tunnista. Ne jokaiset päivät, jolloin uusi alku tuntui ilmassa (mutta joka painui syvälle luovutuksen suohon ennen kuin alkoikaan).

Kauneusjuttu:

Kai ne mun jo edesmenneet pirtsakat pääsiäiskynnet! Keltaista ja mustavalkoista polka dot -kuviota. Sellaiset söpöt kynnet, jotka ei varsinaisesti sovi mun negatiiviseen luonteeseen.

Ruoka:

Vastaan tankoparsan parmesaanilla ja valkosipulioliiviöljyllä sekä pekonilla ja ruohosipulilla maustetun leivän. Niitä tuli syötyä ehkä eniten.

Asuste:

Baskeri vuodesta toiseen ja vuodenajasta riippumatta.

Hankinta:

Elämäni ensimmäiset viherkasvit! Löytyy viirivehkaa, limoviikunaa, kultapalmua, anopinkieltä, murattia ja mun henkilökohtaista lempparia tuonenkieloa.

Piristys:

??

Biisi:

Evakon laulu. Siitä hetkestä lähtien kun kuulin sen ensimmäistä kertaa Toni Wirtasen ja vaimonsa esittämänä, on se pitänyt kirkkaasti ykkössijaa. Itken joka kerta. Ja vastaan tämän, koska en oikeastaan kuuntele kovinkaan paljoa musiikkia, joten hyvin harvoin on mitään sen hetken parhainta laulua tiedossa.

Sarja:

Rahapaja ehdottomasti. Toinen katsomani sarja oli nimittäin OUAT kolmatta kertaa (miinus ensimmäinen ja viimeinen tuotantokausi koska niissä ei ole tiettyä hahmoa…).

Vaate:

En ikinä uskonut, että musta tulee ihminen joka vastaa urheiluleggingsit (ilman sitä urheilua) ja collegepaidan.

Instagram-tili:

En oikeastaan etsi ikinä mitään uutta. Lähes ainoa asia mitä teen instagramissa on ihmisten storyjen katsominen läpi ja siinä se. Jos on pakko sanoa joku niin hiddenscotland, mutta se ei ole vain huhtikuun juttu.

Löytö:

Potterless -podcast!!!

Kirja:

Ainoa minkä luin oli Harry Potter ja Liekehtivä pikari. Kesken mulla on luonnollisesti Feeniksin kilta sekä Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe.

Ulkoilupaikka:

Taisin käydä vain vallilanlaaksossa (?) kävelemässä. Siellä missä on siirtolapuutarhat ja kumpulan kasvitieteellinen puutarha. Vietin yhden päivän, jolloin olin turistina omassa kaupunginosassani. Olen asunut täällä kuusi vuotta, kävin ensimmäistä kertaa. Ihmettelin kaikenlaisia uusien elämien alkuja ja liian lämmintä ilmaa. Otin myös kameran mukaan, mutta kuvasin vain likaista ojaa ja karuja ryteikköjä.

Paras juttu:

Huhtikuussa ei ollut mitään hyvää. Voin jo nyt sanoa, että koko vuoden surkein kuukausi. Joten vastaan huonekasvit.

Saanko olla rehellinen? Vai pitäisikö kysyä, voinko olla? Tiedän, että tässä viikkoja jatkuneessa tilanteessa sitä ei oikeastaan sallita. Pitäisi olla niiin positiivinen ja luova ja maata hyvällä omallatunnolla kaikki päivät kotona. Joka paikassa toitotetaan, että se on ihan ok vain katsoa telkkaria koko päivä vaihtamatta edes yöpukua päältänsä. Mutta kun ei se ole ok. Suurelle osasta ihmisiä se on kaikkea muuta kuin ok. Tuo on yksi niistä lauseista, joka on saanut mut muutamien viikkojen aikana repimään hiuksia päästä ja kaivamaan silmiä (ja aivoja) ulos.

Tiedän, tiedän, tiedän. Tiedän, että nyt asioille ei vain voi mitään. Se on se asia, joka onkin itselle täysin ok. Ei mua haittaa yhtään ettei pääse näkemään ihmisiä ja notkumaan kauppoihin ja ravintoloihin, päinvastoin. En tee sitä muutenkaan. Joten en myöskään tässä tilanteessa edes kaipaa sitä, koska no.. en ole koskaan tarvinnut sellaista elämääni. Se on se valtava lamaannus joka vituttaa. Olen siihen taipuvainen, ja olen ollut sitä koko ikäni. Lamaantunut vuodesta toiseen katsoen vain elämän vilisevän ohi silmien. Olisi niin paljon mitä haluaisi tehdä, mutta kun ei vain pysty. Ja nyt viimeiseen viikkoon ei ole enää edes kiinnostanut. Ei sitten yhtään.

En jostain syystä ole sellainen ihana ja pirteä kotona puuhastelija. Rakastan olla kotona, ja olen sitä elämässäni paljon, mutta se aktiivisuus täällä ollessa? Ei löydy, ei mitään toivoa. Töiden jälkeen on maailman ihanin tunne vain päästä kotiin ja olla loput päivästä ihan vain täysin yksin, ilman ainuttakaan ihmiskontaktia. Valahtaa siihen itseä aivan suunnattomasti raivostuttavaan tilaan, jossa ei edes tiedä elääkö enää. Paljon olisi asioita mielessä, mutta mistä saisi ihmiseen toimivat patterit tai latauspiuhan?

Nyt olen ollut kotona pian kuukauden. Kuukauden. Tiedän, että niin on moni muukin. Ja tiedän, että niinhän mä olen aina, mutta.. tästä päästäänkiin yhteen ainoista asioista, joilla edes elän päivästä toiseen. Nimittäin töihin. Entä kun niitäkään ei enää ole? Olen elänyt täydellistä karanteenielämää jo vuosia, henkireikänä ne perinteiset 40 tuntia viikossa töissä käymistä ja satunnaiset Lontoon matkat. Huomasin maailman turhimmalla talvilomallani (jolloin minun olisi pitänyt vihdoinkin huokailla skotlannin maisemien kauneudesta), että ne asiat, joilla elän tätä elämää, eivät toteudu turhanpanttina kotona ollessa. Se on yksinkertaisesti aivan kamalaa. Tiedättekö, olen ihminen joka ei odota yhtäkään lomaa. Paitsi silloin, kun se tarkoittaa sitä, että olen matkalla jonnekkin. Nyt olen ollut ihan just sen kuukauden kotona. En töissä, vaan lomautettuna. Ja mä vihaan tätä.

Viha voi olla vahva sana, mutta se myös kuvaa täysin kokemaani tunnetta. Ei tee edes mieli itkeä enää. Ollaan päästy eroprosessin tähän vaiheeseen, kun raivo on ainoa asia joka valtaa mielen. Sitä tyyntä sisäistä rauhaa odotellessa. Mutta sitä ennen, mä en ole ok tämän kanssa, ja senkin on oltava jokaiselle päivästä toiseen samaa lausetta hokevalle ihan vitun ok.

Ps. Jos meni pointti ohi, niin mä oon täysin musertunut sen töistä lomautuksen takia. Edelleenkin tiedän, että en todellakaan ole ainoa ihminen tässä tilanteessa. Mä en vain osaa nauttia tästä yhtään mitenkään. En löydä edes yhtä asiaa, joka tekisi tästä mitenkään päin miellyttävää tilannetta. En jaksa enää edes katsoa niitä harvoja viestejä, joita puhelimeeni kilahtaa. En jaksa pitää yllä yhtäkään sosiaalista kontaktia. Ollaan vain minä ja pupu ja lakanan valkoiset kasvot.

Pps. Vaihdoin yöpuvun päältäni viimeksi viime perjantaina.